A8 Pyhitys heprealaiskirjeessä 13.2.2023
1. Pyhityksen tavoite ja aikaansaaja
Edellisellä sivulla A7 käsittelimme jo uskovan pyhää ase-maa Kristuksessa (HEP 10:10). Tässä heprealaiskirjeen opiskelun toisessa osassa keskitymme pyhitykseen, jonka tavoitteena on vanhurskas vaellus. Kirjeen mukaan jokainen Jumalan lapsi tulee siitä osalliseksi:
Jumala kurittaa meitä tosi parhaaksemme, että pää-sisimme osallisiksi hänen pyhyydestään. Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa hedelmänään vanhurskauden ja rauhan niille, joita on sen avulla harjoitettu (12:7-11).
Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa (12:14).
Jumalan kasvatustyön päämäärä on sanan, Hengen ja vii-saan kurituksen avulla uudistaa mielemme (ajattelum-me, tahtomme, motiivimme) ja henkemme ja aikaan-saada vaelluksemme pyhittymistä.
Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka. Se tunkee läpi, kunnes erot-taa sielun ja hengen, nivelet ja ytimet ja tuomitsee sydämen ajatukset ja aikeet (4:12).
Opettaminen sanan mukaiseen pyhään elämään on mitä suurimmassa määrin armollista neuvomista: kenelläkään ihmisellä ei ole toimeksiantoa vaatia pyhitystä toiselta. Halu ja voima vaeltaa vanhurskaasti on Hengen synnyt-tämä. Jeesus, joka on annettu meille vanhurskaudeksi, on myös pyhityksemme (1 KOR 1:30; 1 TESS 5:23-24).
Vain Hän voi tehdä meidät kykeneneviksi kaikkeen siihen hyvään, mitä Jumalan tahdon toteuttaminen elä-mässämme edellyttää.
Rauhan Jumala … tehköön teidät kykeneviksi kaik-keen hyvään toteuttaaksenne hänen tahtonsa. Hän vai-kuttakoon teissä sen, mikä on Hänelle mieluista, Jee-suksen Kristuksen kautta (13:20-21).
Heprealaiskirje hahmottelee muutamia keskeisiä käytän-nön pyhityselämän osa-alueita. Olemme jaotelleet ne seuraavassa kokonaisuuksiksi yleisten otsikoiden alle. Ne ovat Jumalan tavoitteita vaelluksemme suhteen. An-tautuminen niissä koko sydämestämme ja tahtomme kaikella halulla Hänen työstettäväkseen on meidän osuu-temme päämäärän saavuttamisessa.
2. Kurinalaisuus
Rakastava maallinen isä pyrkii ohjaamaan lastaan kurin-alaiseen elämään leväperäisen nautintohakuisuuden si-jaan. Sama tavoite mielessään kasvattaa Taivaallinen Isä lapsiaan. Koska lihallisuudessamme olemme kovakorvaisia ja jäykkäniskaisia, joutuu Hän usein muistuttamaan ja nuhtelemaankin meitä sanansa kautta. Hankalat elämän-tilanteemme ja ihmissuhteemme, kiusauksemme, epäon-nistumisemme ja kärsimyksemme, jotka Jumalan salli-muksesta "kurittavat" elämäämme, palvelevat myös Hä-nen pyhitystavoitteitaan. On ymmärrettävää, että maail-man kalliosta irrotetun lohkareen muotoileminen sopivaksi kiveksi Herran huoneeseen vie aikansa (3:4-6). Kärsi-vällinen Kasvattajamme on kuitenkin päättänyt "kirjoit-taa" tahtonsa sydämeemme. (10:16; 12:7)
Ette te vielä ole tehneet verille asti vastarintaa tais-tellessanne syntiä vastaan. Te olette unohtaneet kehotuk-sen, joka puhuu teille niin kuin lapsille: ”Poikani, älä halveksi Herran kuritusta äläkä menetä toivoasi, kun Hän nuhtelee sinua. Sillä jota Herra rakastaa, sitä hän ku-rittaa.” (12:4-6)
Kärsimys on teille kasvatusta; Jumala kohtelee teitä kuin lapsiaan. Mikä on se lapsi, jota isä ei kurita? (12:7)
Meillä oli kurittajina maalliset isämme, ja heitä me kunnioitimme. Emmekö paljoa ennemmin olisi alamaisia henkien Isälle, että eläisimme? Isät kurittivat meitä vain muutamia päiviä varten, niin kuin he näkivät hyväksi, mutta Jumala kurittaa meitä tosi parhaaksemme, jotta pääsisimme osallisiksi Hänen pyhyydestään. (12:9-10)
Vaikka Hän oli Poika, Hän oppi kuuliaisuuden siitä, mitä kärsi (5:8).
3. Yhteisöllisyys
Pyhityksen hedelmä tulee näkyviin suhteessamme toisiin ihmisiin. Jeesuksen elämässä se näkyi mm. palvelutyönä (diakonia) ja uhrautuvana rakkautena (agape). Keskinäi-nen välittäminen ja huolenpito seurakunnassa näyt-tää olleen myös heprealaiskirjeen kirjoittajalle a) tärkeä aihe. Jos pyhyyden Henki saa hallita kokoontumistam-me yhteisöllisyydessä, ei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta eikä katkeruudella tai kaitsijoiden vikoilemisella ole kasvutilaa.
Pitäkäämme huolta toisistamme rohkaisuksi rakkauteen ja hyviin tekoihin. Älkäämme jättäkö yhteistä kokoon-tumistamme, niin kuin muutamien on tapana, vaan kehot-takaamme toisiamme entistäkin enemmän, kun näette tuon päivän lähestyvän (10:24-25).
Pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta eikä mikään katkeruuden juuri pääse kas-vamaan ja tekemään häiriötä ja monet sen vuoksi saastu (12:15).
Pysyköön veljesrakkaus (13:1).
Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Ju-malan sanaa. Pankaa merkille, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoaan. Olkaa joh-tajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niin kuin ne, joiden on tehtävä tili. Näin he voivat tehdä työtään iloiten, ei huokaillen, sillä se ei teitä hyödyttäisi (13:7,17).
4. Pyhä arki
Jumalan armon pyhittävä vaikutus kristityn henkilökoh-taisessa arkielämässä ulottuu heprealaiskirjeen mukaan myös avioliittoon sekä suhtautumiseen omaisuuteen ja rahaan, jotka Hän on haltuumme uskonut:
Pitäköön jokainen avioliiton kunniassa ja aviovuoteen tahrattomana, sillä Jumala tuomitsee haureelliset ja avionrikkojat. Älkää eläkö rahaa ahnehtien. Tyytykää siihen, mitä teillä on, sillä Hän on itse sanonut: ”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä.” (13:4-5)
Älkää unohtako vieraanvaraisuutta, sillä sitä osoitta-malla jotkut ovat saaneet tietämättään pitää enkeleitä vierainaan. Älkää unohtako tehdä hyvää ja jakaa omastanne, sillä sellaisiin uhreihin Jumala mieltyy. (13:2, 16)
5. Kristuskeskeisyys
Pyhän kilvoittelun tunnusomainen piirre on kristuskes-keisyys. Jumalan pyhittävä työ tähtää siihen, että ulkonaisten olosuhteiden ja tunteiden vaihdellessa uskon katseemme pysyisi Jeesuksessa. Hän kasvattaa ja opettaa meitä kiinnittämään luottamuksemme, mielemme ja odotuksemme Jeesukseen ahdistavienkin tilanteiden pu-ristuksessa:
Sen vuoksi, pyhät veljet, te, jotka olette osallisia taivaal-lisesta kutsusta, kiinnittäkää mielenne tunnustuksemme Apostoliin ja ylipappiin, Jeesukseen (3:1).
Juoskaamme kestävinä kilpailussa, joka on edessäm-me, katse kiinnitettynä uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään, Jeesukseen, joka edessään olevan ilon vuok-si kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istuu nyt Jumalan valtaistuimen oikealla puolella (12:1-2)
Ajatelkaa Häntä, joka niin paljon kesti syntisten vas-tustusta itseään kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi rohkeuttanne (12:1-3).
Siksi me sanomme turvallisin mielin: ”Herra on minun auttajani, en minä pelkää. Mitä voi ihminen minulle teh-dä?” (13:6)
Heprealaiskirje tunnetaan siitä, että se antaa uskolle tii-vistetyn määritelmän ja merkityksen:
Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, var-muus siitä, mikä ei näy. Mutta ilman uskoa on mahdotonta olla kelvollinen, sillä sen, joka tulee Jumalan luo, täy-tyy uskoa, että Jumala on ja että Hän palkitsee ne, jotka Häntä etsivät (11:1,6).
Kirje on alunperin kirjoitettu juutalaiskristityille. Erityisesti heille, Israelin menneisyyden hyvin tunteneina, on kirjeen 11. luvulla ollut varmaankin suuri merkitys. Luku tarjoaa läpileikkauksen kansan historiaan vaikuttaneista ihmisistä, joiden luottamus Jumalaan säilyi vastoinkäymisistä huolimatta. Uskonsa varassa he tekivät tekoja, joiden kautta Jumalan suunnitelma pääsi etenemään.
Kärsivällisyyden ja rohkeuden vahvistuminen luotta-muksessa Herraan on Hänen pyhittävän työnsä hedelmää uskovassa. Hyvin monin sanoin heprealaiskirje rohkaisee lukijoitaan säilyttämään uskon kestävyys ja toi-von varmuus loppuun asti. Kirjeen sanoma on siis äärimmäisen ajankohtainen meille viimeisten aikojen su-kupolville:
Jumalan lupauksiin luottava ei joudu pettymään!
Toivomme hartaasti, että kukin teistä … säilyttää toivon täyden varmuuden loppuun asti, ettette veltostuisi vaan seuraisitte niitä, jotka uskon ja kärsivällisyyden kautta perivät sen, mikä on luvattu (6:11-12).
Älkää siis heittäkö pois rohkeuttanne, jonka palkka on suuri, sillä te tarvitsette kestävyyttä, että täyttäisitte Jumalan tahdon ja saisitte sen, mikä on luvattu. Vielä vähän aikaa, aivan vähän, niin saapuu se, joka on tuleva, eikä Hän viivyttele (10:35-37).
Kristus on uskollinen Poikana, Hänen huoneensa hallitsi-jana. Hänen huoneensa olemme me, kunhan loppuun as-ti säilytämme rohkeuden ja kerskaamme toivosta (3: 6).
Abraham kärsivällisesti odotettuaan sai sen, mitä oli lu-vattu (6:15).
Pysykäämme horjumatta toivon tunnustuksessa, sil-lä lupauksen antaja on uskollinen (10:23).
Mehän olemme tulleet osallisiksi Kristuksesta, kunhan vain pysymme loppuun asti vahvoina siinä luottamuk-sessa, joka meillä alussa oli (3:14).
7. Jumalanpelko
Heprealaiskirje ohjaa uskovaa vaeltamaan Herran Jeesuk-sen esimerkin mukaisesti terveessä jumalanpelossa.
Koska me saamme valtakunnan, joka ei järky, olkaamme kiitollisia ja palvelkaamme Jumalaa hänen mielensä mukai-sesti, kunnioittaen ja peläten, sillä meidän Jumalamme on kuluttava tuli (12:28-29).
Hänen rukouksensa kuultiin Hänen jumalanpelkonsa täh-den (5:7).
Toisaalla Raamattu opettaa, että Jumalan pyhään pelkoon kuuluu pahan vihaaminen (Snl 8:13; JOB 28:28). Tätä pyhityksen ja henkilökohtaisen valvomisen puolta on heprealaiskirjeessä painotettu ehkä voimakkaammin kuin muissa UT:n kirjeissä. Vai mitä ajattelet seuraavista Her-ran omille annetuista vakavista varoituksista joutua syn-nin pettämänä epäuskoiseen tilaan ja lopulta paatu-mukseen ja luopumukseen.
Sen tähden, niin kuin Pyhä Henki sanoo: ”Tänä päivänä, jos te kuulette Hänen äänensä, älkää paaduttako sy-däntänne, niin kuin teitte kapinoidessanne kiusaamisen päivänä autiomaassa (3:7-8).
Varokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole pa-ha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta. Kehottakaa sen sijaan toisianne joka päivä, niin kauan kuin sanotaan ”tänä päivänä”, ettei kukaan teis-tä synnin pettämänä paatuisi (3:12-13).
Ja keille Hän vannoi, etteivät he pääse hänen lepoonsa? Eikö tottelemattomille? Näemme siis, että epäuskon tähden he eivät voineet päästä siihen lepoon (3:18-19).
Varokaamme siis, ettei kenenkään teistä havaittaisi jää-neen taipaleelle, sillä lupaus päästä Hänen lepoonsa on yhä voimassa. Pyrkikäämme siis pääsemään siihen lepoon, ettei kukaan lankeaisi seuraamaan samaa totte-lemattomuuden esimerkkiä. (4:1,11).
Älkää antako monenlaisten ja vieraiden oppien viedä it-seänne harhaan (13:1-9).
Kuten heprealaiskirjeen 1. osassa huomasimme, on Gol-gatalla tappion kärsinyt vastustajamme henkivaltoineen tällä hetkellä Jeesuksen jalkojen (eli hallintavallan) alla. Tämä merkitsee sitä, että tahtomattamme kukaan ei voi ryöstää meitä Jeesuksen kädestä (JOH 10:28-30). Yllä olevat sananpaikat puhuvat sen sijaan meidän omista ratkaisuistamme ja valinnoistamme: kapinoinnista, tot-telemattomuudesta, epäuskosta, synnille antautumisesta, sydämen kovettamisesta, vieraiden oppien omaksumises-ta ja Herrasta luopumisesta. Mikä murheellisinta, voi Jeesuksessa valoon päässyt, sanaa oppinut ja Hengestä osalliseksi tullut uskova joutua sellaiseen julkisen paa-tumuksen tilaan, josta parannukseen uudistaminen ei ole enää mahdollista.
Mahdotontahan on uudistaa parannukseen niitä, jotka kerran ovat päässeet valoon, maistaneet taivaallista lahjaa ja tulleet osallisiksi Pyhästä Hengestä, maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia mut-ta ovat luopuneet. He näet itse uudestaan ristiin-naulitsevat Jumalan Pojan ja häpäisevät häntä jul-kisesti. Maa, ... joka tuottaa orjantappuroita ja ohdakkeita, on kelvoton. Se on lähellä kirousta, ja lopulta se polte-taan. (6:4-8)
Pitäkää huoli siitä, ettei … kukaan ole haureelli-nen tai epäpyhä niin kuin Eesau, joka yhdestä ateriasta myi esikoisuutensa (12:15-16).
Mitä tapahtuu uskosta luopuneelle? Millaisia keinoja Tai-vaallisella Isällä on käytettävissä sellaisen lapsensa koh-dalla, joka synnin pettämänä antaa sydämensä tietoisesti paatua? Onko Jeesuksen seuraamisesta vapaaehtoisesti sivuun jättäytynyt kristitty lopullisesti kadotettu? Näihin kysymyksiin olemme Raamatun avulla yrittäneet etsiä vastauksia sivulla Suuri luopumus.
Heprealaiskirjeen - ja mielestäni koko UT:n - vakavin va-roituksen sana koskee sellaista jumalanpelon katoamista, johon tahallisen synnin harjoittamisen ohella liittyy Pyhän Hengen pilkkaaminen. Heprealaiskirjeen 10. luvussa, jossa asiaa käsitellään, puhutaan selvästi uskovasta, joka vetäytyy pois Herrasta ryhtyen pitämään epäpyhänä lii-ton verta ja pilkkaamaan armon Henkeä:
Jos me tahallamme jatkamme synnin tekemistä pääs-tyämme tuntemaan totuuden, ei ole enää uhria meidän syntiemme tähden vaan kauhea tuomion odotus ja tulen kiivaus, joka syö vastustajat. (10:26-27)
Kuinka paljon ankaramman rangaistuksen ansaitseekaan mielestänne se, joka tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan, pitää epäpyhänä liiton veren, jossa hänet on pyhitet-ty, ja pilkkaa armon Henkeä! (10:29; vrt. MATT 12:31-32 ja MARK 3:28-29)
Minun vanhurskaani elää uskosta, mutta jos hän vetäy-tyy pois, ei Minun sieluni mielly häneen. Me emme ole kuitenkaan niitä, jotka vetäytyvät pois ja joutuvat ka-dotukseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastuk-seksi. (10:38-39)
8. Rukousuhri
Lopuksi kirje muistuttaa lukijoitaan koetellusta työväli-neestä, jonka kanssa seurakunta selviää ahdistavien aiko-jen läpi. Se on rukous - tuo uuden liiton vapaaehtoinen uhripalvelus - jossa Kristuksen kautta sekä kiitos että anomukset uhrataan Jumalalle:
Uhratkaamme siis Hänen kauttaan alati Jumalalle kii-tosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat Hänen nimeään (13:15).
Lihansa päivinä Kristus voimakkain huudoin ja kyyne-lin uhrasi rukouksia ja anomuksia Jumalalle, joka voi pelastaa hänet kuolemasta (5:7).
Ensimmäisten seurakuntien jäsenet kokivat vainoa Roo-man valtakunnassa 300-luvulle saakka. Heitä vangittiin ja pahoinpideltiin uskonsa tähden Jeesukseen, koska he kieltäytyivät uhraamasta Rooman virallisille jumalille ja keisarin kuvalle. Osalle kristityistä seurakunnan Herra oli varannut marttyyrin osan. Sen vuoksi kirjeen kirjoittaja kannusti uskovia muistamaan kärsiviä ystäviään ja kantamaan runsaasti rukousuhreja Jumalalle heidän puolestaan ja evankeliumin leviämiseksi.
Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte itse kahleissa heidän kanssaan, muistakaa pahoinpideltyjä, onhan teillä itsellännekin ruumis (13:3).
Rukoilkaa meidän puolestamme. Olemme varmoja sii-tä, että meillä on hyvä omatunto, koska tahdomme elää kaikin tavoin oikein. Siksi kehotan teitä yhä enem-män rukoilemaan, että minun annettaisiin pian pala-ta luoksenne. Tulkoon teille tiedoksi, että veljemme Ti-moteus on päästetty vapaaksi. (13:18-19,23)
Ympäröivän yhteiskunnan ottaessa askel kerrallaan etäi-syyttä Jumalan sanassaan ilmoittamaan elämän perusjär-jestykseen joutuu seurakunta monessa asiassa yhä enemmän portin ulkopuolelle uskonsa ja arvojensa vuoksi. Suoranainen syrjintä ja vaino on tällä hetkellä todellisuutta ainakin 365 miljoonan (eli joka seitsemännen kristityn) kohdalla maailmassa.b) Heprealaiskirjeen piirtä-mä näkymä siitä, että Jeesuksen verellä pyhitetty seurakunta kantaa ristin häpeätä leirin ulkopuolelle, on laajempi ennakoiva kuva lopun ajasta. Jeesusta seuraten, Hänen pilkkaansa kantaen, me Abrahamin tavoin us-kossa odotamme pääsyä kaupunkiin, jonka rakentaja on Jumala.
Ylipappi vie eläinten veren syntien sovitukseksi kaikkein pyhimpään, mutta eläinten ruhot poltetaan leirin ulkopuolella. Siksi myös Jeesus, pyhittääkseen kansan omalla verel-lään, kärsi portin ulkopuolella. Menkäämme siis Hänen luokseen leirin ulkopuolelle Hänen pilkkaansa kan-taen. Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan tulevaa me etsimme (13:11-14).
Uskon kautta oli Abraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, joka hänen oli määrä saada perinnöksi. Aabraham näet odotti sitä kaupunkia, jonka suunnittelija ja rakentaja oli Jumala (11:8,10).
9. Loppusanat
Edellä olemme huomanneet, että Jumala haluaa kasvattaa lapsensa kurinalaiseen pyhityselämään, joka ulottuu ih-missuhteisiin, avioliittoon, palveluun seurakunnassa sekä suhteeseen mammonaan. Vanhurskaan vaelluksen tunto-merkeiksi heprealaiskirje nostaa jumalanpelon, kestäväi-syyden uskossa Kristukseen, kärsivällisyyden luottamuk-sessa Jumalan lupauksiin ja keskinäisen rakkauden.
Ehkä tämän näköalan edessä koet kanssani vajaamit-taisuutta ja epäonnistumista. Oman ponnistelumme varai-sena vaatimuksena pyhityksen tavoitteet ovat saavutta-mattomat. Siitä huolimatta, että Jumala näkee millainen vanhan ihmisen kelvoton perintö, lihan heikkous, asuu olemuksessamme, Hän kutsui meidät Kristuksessa so-vinnon ja pyhityksen tielle. Hengellisen elämän kypsy-minen meissä kohti täyttä aikuisuutta onnistuu vain pysyessämme Jumalan työn alaisena:
Hän voi tehdä meidät kykeneviksi kaikkeen hy-vään toteuttaaksemme Hänen tahtonsa ja vai-kuttaa meissä sen, mikä on Hänelle mieluis-ta (13:21).
Olemme Hänen käsissään Jeesuksen verellä pestyä savea, jonka Hän on ottanut muovailtavakseen. Sen vuoksi, emme katso saven heikkoon laatuun, vaan Mestarin kykyyn valmistaa siitä astia itselleen (FIL 1:6). Tässä yhteistyössä Hän vaikuttaa ennen muuta meidän tah-toomme, jotta taivuttaisimme sen kaikessa sanan alle. Osuutemme pyhityksessä on heprealaiskirjeen kirjoittaja jakeessa 13:18 ilmaissut lyhyesti näin:
Olemme varmoja siitä, että meillä on hyvä omatunto, kos-ka tahdomme elää kaikin tavoin oikein.
Pyhittymistä seurakunnan näkökulmasta on tarkasteltu myös sivuilla Jumalan tavoite 1 ja Jumalan tavoite 2.
