C4.21  USKOVAN PALKKA       13.8.2022

 

Silloin tällöin kuulee, kuinka sitoutumista seurakunnassa tehtävään työhön motivoidaan "paremmalla palkalla" iankaikkisuudessa. Se ei kuitenkaan ole sanan mukainen toteamus. Kristityn palkka, josta Raamattu puhuu, ei vastaa meidän ajatustamme maallisesta työstä makset-tavasta korvauksesta, joka määräytyy mm. työtuntien, työn etenemisen, työn vaarallisuuden ja ammattiosaami-sen mukaan.

 

Lähtökohtamme on se, että meidän tekojemme mukainen palkka on kadotustuomio eli iankaikkinen kuolema erossa pyhästä Jumalasta.

 

Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armo-lahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme (ROOM 6:23).

 

Kaikki se armo, joka meitä kohtaa, on mahdollinen yk-sinomaan Jeesuksen antaman lunastusuhrin tähden. Kun siis tutkimme Jumalan suurta hyvyyttä, joka ha-luaa ylivuotavasti palkita kaikki lapsensa, on muistettava, että se on Hänen olemustaan eikä perustu meidän ansioihimme, suorituksiimme tai töihimme.

 

Joistakin lahjoista, jotka Jumala suo pelastetuilleen jo ajallisen elämän aikana, Raamattu käyttää nimitys-tä palkka. Sellaisia ovat mm. vanhurskaan elämän yllä lepäävä siunaus (SNL 11:31; LUUK 18:29-30) ja sadon-korjaajan ilo Herran elopellolla (JOH 4:36).

 

Varsinaisesti UT:n palkkakäsite viittaa johonkin, jonka Jumalan lapsi saa omistaa täydellisenä vasta tulevassa Jumalan valtakunnassa:

 

Tehän tiedätte, että saatte Herralta palkaksi perin-nön (KOL 3:24).

Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa (MATT 5:12).

Minä tulen pian, ja palkkani on Minun mukanani an-taakseni kullekin hänen tekojensa mukaan (ILM 22:12).

 

On tullut aika tuomita kuolleet ja maksaa palk-ka palvelijoillesi profeetoille ja pyhille ja Sinun nimeäsi pelkääville, pienille ja suurille, ja tuhota ne, jotka maata tuhoavat (ILM 11:18).

 

Aivan erityisen palkan tulevat kerran vastaanottamaan ne, jotka ovat

◊ kokeneet vainoa Kristuksen tähden (MATT 5:11-12) 

◊ tehneet rakkauden tekoja Jeesuksen opetuslapsille ja Hänen "vähimmille veljilleen" (MARK 9:41; HEPR 6:10; MATT 10:40-42; 25:34,40)

◊ osoittaneet vähässä uskollisuutta Jeesukselle eli asioi-neet kykynsä mukaan saamillaan lahjoilla Jumalan val-takunnan hyväksi (MATT 25:15,23)

◊ rakentaneet elämänsä Kristuksen varaan kestävistä materiaaleista (1 KOR 3:12-15).

 

Kun luemme Raamatusta, että työntekijä saa palkan "vaivannäkönsä mukaan" (1 KOR 3:8), ja että pyhien hääpuku koostuu heidän "vanhurskaista teoistaan" (ILM 19:8), niin eikö se viittaa jonkinlaiseen korvaukseen maanpäällisen elämämme ahkeruudesta ja hedelmistä. Ilman muuta viittaa, mutta ansiokristilliseen ajatteluun taipuvaisina meidän on muistettava, että kaikkinainen hyvä tekemisemme on Jumalan vaikuttamaa (FIL 2:13; 1 KOR 12:6-7). Vanhurskauden hedelmät ovat Hengen aikaansaannosta meissä ja meidän kauttamme (GAL 5:22-23; EFES 5:8-9; FIL 1:11). Ne eivät kehity oman ponnistelumme tuloksena. 

Kun Jumala kerran palkitsee lapsiaan, Hän tosi-asiallisesti maksaa palkan itse tekemästään työs-tä.

 

Kun siis Jumala on luvannut Kristuksessa maksaa omilleen palkan kirkkaudessa, Hän ei tee sitä velvollisuudesta korvata ihmisen työsuorituksia, vaan tunnustaa siinä oman suvereenin pelastus- ja muutostyönsä onnistumisen ihmisessä. Hän itse on synnyttänyt kuuliaisuuden ja vaikuttanut tahtonsa toteutumisen uskovassa; Hän itse on kypsyttänyt rakkauden lapsensa sisimpään ja ohjannut sen mukaisiin tekoihin (1 TESS 3:12; 2 TESS 3:5; 1 TIM 1:14). Mitä hyvää meissä on, joka ei olisi Jumalan ai-kaansaamaa? Niinpä sen jälkeen kun olemme suorittaneet kaiken palvelutyön, jonka Isä on tehtäväksemme antanut, meidän tulee sanoa:

 

Me olemme ansiottomia palvelijoita: olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään (LUUK 17:10).

 

Täysin ansioperustaisen suorituskristillisyyden vastainen on myös Jeesuksen vertaus viinitarhan työntekijöis-tä (MATT 20:8-16). Heille ei annettu palkkaa työtuntien, työmäärän tai työn rasittavuuden perusteella, vaan hyvän isännän lahjan mitan mukaan. Samoin kuin vertauksen työmiehet olemme mekin kutsuhetkellä lähtökohdiltamme perin erilaisessa asemassa toisiimme verrattuna. Niinpä uskon, että taivaassa jokainen perille päässyt osaansa tyytyväisenä vain iloitsee ansaitsemattomasta Jumalan rakkaudesta Jeesuksessa (ILM 19:7).

 

Työtä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta. Sille taas, joka ei töitä tee, vaan uskoo Häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, luetaan hänen uskonsa van-hurskaudeksi (ROOM 4:4-5).

 

Vaikka emme voi ansaita mitään Jumalalta, Raamattu kuitenkin muistuttaa, että voimme menettää sen, minkä Hän on meille luvannut. On luonnollista, että Puutarhuri odottaa satoa sieltä, missä Hän on sydämen maaperää muokannut ja lahjojansa kylvänyt.

 

Katsokaa, ettette menetä sitä, minkä olemme työllämme saaneet aikaan, vaan saatte täyden palkan (2 JOH 8).

 

Tuli koettelee, millainen kunkin työ on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää, hän saa palkan. Jos jonkun työ palaa, hän kärsii vahingon. Itse hän kuitenkin pelastuu ikään kuin tulen läpi (1 KOR 3:13-15).

 

Älkää siis heittäkö pois rohkeuttanne, jonka palkka on suuri, sillä te tarvitsette kestävyyttä, että ... saisitte sen, mikä on luvattu. Minun vanhurskaani elää uskosta, mutta jos hän vetäytyy pois, ei Minun sieluni mielly häneen. Me emme ole kuitenkaan niitä, jotka vetäytyvät pois ja joutuvat ka-dotukseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastuksek-si. (HEPR 10:35-39)

 

Älköön teidän voittopalkintoanne riistäkö kukaan (KOL 2:18).

 

Kun Paavali työskenteli pakanoiden apostolina seurakuntia perustaen ja antoi itsensä Jumalan valtakunnan palve-lukseen, hän ei tehnyt sitä laki- tai ansioajattelun mo-tivoimana. Sen sijaan hän kirjoitti olevansa "velkaa" elämään Hengen johdattamalla tavalla (ROOM 8:12-14). Perustellessaan elämäntapaansa hän kertoi, että "Kris-tuksen rakkaus vaatii meitä" (2 KOR 5:14-15). Saakoon Herran Henki synnyttää meissäkin tällaista vastarakkautta Jeesusta kohtaan vaikuttimeksi kaikkeen palvelutyöhöm-me.

 

Me rakastamme, koska Hän on ensin rakastanut meitä (1 JOH 4:19).

Kaikki, mitä teette, tapahtukoon rakkaudessa (1 KOR 16: 14).