Sinä, Herra, olet minun lamppuni; Herra valaisee minun pimeyteni. Herran Henki puhunut minulle ja Hänen sa-nansa on minun kielelläni. (2 SAM 22:29; 23:2; PR 38). Sinun sanasi on jalkojeni lamppu ja valo minun polullani (PS 119:105). Runsaasti asukoon teissä Kris-tuksen sana (KOL 3:16).

Evankelista Johannes kutsuu Herraa Jeesusta lihaan tulleek-si Sanaksi ja uutta elämää Hänessä ihmisten valoksi.¹⁾ Jeesus itse valaisee pimeän sydämemme, henkemme ja mielemme.

Uudestisyntymisessä synnyimme tämän valon lapsiksi, vaeltamaan Kristuksessa ja Hänen Henkensä avaaman kirjoitetun sa-nan valkeudessa.²⁾ Jumalan sana on jalkojemme lamppu va-laisten kulkuamme. Sanan lupaukset ja neuvot muodostavat kuin peräkkäisen sarjan majakoiden valonlähteitä, joiden varassa me etenemme. Se viitoittaa meille ainoan luotettavan väylän koti-satamaan maailman mereltä, jonka kuohuva pimeys ympärillämme on täynnä karikoita. Kuinka osuvasti apostoli Pietari kuvaakaan Jumalan ilmoituksen, Raamatun, merkitystä:

Niin on nyt meille profeetallinen sana entistäkin lujempi, ja te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin niin kuin pi-meässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti syttyy teidän sydämissänne (2 PIET 1:19).

Aivan ensimmäiseksi tuon sanan lampun avulla voimme paikantaa uuden asemamme. Aamuruskon hämärä alkaa totisesti valje-ta sydämissämme, kun meille selviää, keitä lunastuksen pe-rusteella olemme Kristuksessa. Toiseksi sanan valossa erotam-me päämäärämme ja sen, kuinka pitkälle olemme edenneet Jumalan suunnittelemalla reitillä. Evankelista Johannes valottaa identiteettimme vahvistumista Kristuksessa kolmessa kehitysvai-heessa (1 JOH 2:14):

   a)  Isän rakastamina lapsina,

   b)  Pojan vapaiksi lunastamina nuorukaisina ja

   c)  Hengessä vaeltavina aikuisina kristittyinä.

Kun seuraavilla sivuilla perehdymme Jumalan työhön meissä näiden kolmen kasvuvaiheen avulla, on hyvä tiedostaa, että vaiheet eivät riipu kristityn fyysisestä iästä eivätkä ne ole erillisiä (peräkkäisiä), vaan kukin edeltävä vaihe on aina mukana myös seuraavassa. 

s                         

A3.1 Isän rakastamina lapsina

Minä kirjoitin teille, lapset, sillä te olette oppineet tun-temaan Isän (1 JOH 2: 14). Katsokaa, millaista rakkaut-ta Isä on meille osoittanut, että meitä kutsutaan Ju-malan lapsiksi, joita me olemmekin (1 JOH 3:1).

Hengellisen lapsuuden kasvutavoitteena on oppia tuntemaan Jumala armollisena Taivaallisena Isänä. Se on kaiken hen-gellisen kasvun edellytys ja peruskokemus. En voi koskaan unohtaa omia varhaisvuosiani Kristuksessa ihanana vierihoidon aikana, jolloin Jumala aivan erityisellä tavalla antoi maistaa läheisyyttään ja johdatustaan. Herran lamppu sisimmässäni le-hahtaa sitä vapaammin loistamaan, mitä syvemmin tiedostan olevani Isän ehdoitta rakastama lapsi, Hänen läsnäolonsa, huolenpitonsa ja viisaan kasvatustyönsä keskipisteessä. Tämä pysyvä totuus on sanan ja Hengen mitä siunaavin vakuutus kaikille kristityille, varsinkin vastasyntyneille!

Hyvin korostuneella tavalla evankeliumit tuovat esille Jeesuksen suhteen Isän kanssa. Alusta alkaen Jeesuksen mielen täytti varmuus asemasta Isän rakastamana Poikana, läheisyydestä ja ykseydestä Isän kanssa:

Jeesus vastasi heille (vanhemmilleen): ”Ettekö tienneet, että Minun pitää olla Isäni huoneessa (LUUK 2:49)?” Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on Minun rakas Poika-ni. johon minä olen mieltynyt (MATT 3:17).” Jeesus sanoi: ”Isä rakastaa Poikaa … . Hän, joka on Minut lähet-tänyt, on Minun kanssani. Hän ei ole jättänyt Minua yksin. Minä ja Isä olemme yhtä.” (JOH 5:20; 8:29; 10:30)

Ennen poistumistaan maanpäällisestä elämästä Jeesus jätti ope-tuslapsilleen ikuisena perintönä lohduttavan lupauksen:

Isä itse rakastaa teitä (JOH 16:27).

Jeesus halusi näin rohkaista läheisiään omistamaan uskossa saman lujan aseman Isän yhteydessä kuin Hänellä itsellään oli Poikana. Kun Jeesus sitten ylösnousemuksensa jälkeen puhalsi Hengen opetuslasten lamppuihin, saivat he sisimpäänsä myös Lohduttajan vahvistamaan tämän lapsioikeuden.³⁾

Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiim-me Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu. Te olette saaneet lapseuden Hengen, jossa me huudamme: ”Abba! Isä!” Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia. (ROOM 5:5; 8:15-16)

Vasta kun uskossa opimme lepäämään tässä lapsen osassamme häilyvistä tunteistamme ja olosuhteistamme, kokemistamme kolhuista ja kompasteluistamme huolimatta, pääsee Taivaallisen Isän rakkaus esteettä hoitamaan niitä mustelmia, joita entinen elämä – langennut kasvuympäristömme ja omat valintamme - on meihin aiheuttanut. Isän rakkaus vahvistaa itsetuntoamme terveeksi ja tahtoamme oikeaan. Yhdessä Sanan totuuden kanssa se lääkitsee parhaiten menneisyydessä mieleemme syntyneitä haavoja. Sen voimasta alkaa paranemisemme esimerkiksi herk-kyydestä väärään syyllisyyteen, häpeään, pelkoihin ja ihmismieli-piteisiin sekä arvottomuuden ja hylkäämisen tunteisiin.⁴⁾ Lupaus näiden tunnevaurioiden eheytymisestä sisältyy Jeesuksen lunas-tustyön valtaviin seurauksiin:

Hänen haavojensa kautta teidät on parannettu (1 PIET 2:24). Sinun haavasi Minä kasvatan umpeen, Minä pa-rannan sinun vammasi, sanoo Herra (JER 30:17). Sinä rohkaisit minua, ja minun sieluni sai voiman (PS 138:3).

Luonnollisesti tämä lupaus täyttyy lopullisesti vasta perillä täydellisyyden maassa, mutta sen toteutuminen laitetaan hyvään alkuun jo ajallisessa elämässämme. Sisäisen paranemisen pohja ja perusta on siinä, että Isän sylihoidossa alkaa vääristynyt kuva itsestä vähitellen korjautua oikeaksi.  

Olen Hänen silmissään kokonaan hyväksytty ja pyhä, täysin puhdas, arvokas ja ainutlaatuinen persoo-nallisuus, jonka elämää ja iankaikkisuutta varten Hän on laatinut parhaan mahdollisen suunnitelman.⁵⁾

Raamatun mukaan tämä Jumalan lapsen identiteetti on ollut varattuna meille Kristuksessa jo etukäteen.⁶⁾ Niinpä meidän ei enää tarvitse mitenkään miellyttää Isää ansaitaksemme tai säi-lyttääksemme lapseutemme. Toisaalta myöskään lankeamisemme Jumalan tahdon vastaiseen rikkomukseen ei riistä meiltä pois Hänen armoaan ja lapsioikeuttamme. Elämämme aikana hyvinkin monella tavalla syntyneet ja vaihtelevat käsityksemme ja koke-muksemme itsestämme tai Jumalasta eivät vaikuta lainkaan asemaamme. Taivaallinen Isä on ottanut vastuun sisäisestä pa-ranemisestamme, opettamisestamme ja kasvattamisestamme. Eikö ole mahtava lähtökohta uudelle elämälle siinä, ettei kukaan tai mikään voi erottaa meitä Hänen rakkaudestaan!⁷⁾

Vaikka suhteemme Jumalaan Isänä muotoutuu hyvin henkilö-kohtaiseksi ja ilmenee ulospäin yksilöllisellä tavalla, haluaa Hän osoittaa meille rakkauttaan ja huolenpitoaan erityisesti seura-kuntaperheensä keskellä ja kautta. Uudestisyntyneiden Jumalan lasten muodostamaa maailmanlaajuista seurakuntaa Raamattu kutsuu Kristuksen ruumiiksi. Kristus itse on tuon ruumiin Pää, ja me olemme sen eläviä, toisillemme läheisiä ja tärkeitä, vaikkakin tehtäviltämme erilaisia jäseniä.⁸⁾ Jumala on tarkoittanut seu-rakuntayhteyden lastensa kasvamisen ja oman ilmestymisensä paikaksi.⁹⁾ Olen varma, että Hän on Sinullekin, hyvä lukijani, varannut sopivanlaisen hengellisen kodin kasvualustaksi – ja jalustaksi kauttasi loistavalle Herran lampulle. Tuollainen yhteisö ei välttämättä näyttäydy inhimillisesti katsoen täydellisenä, mutta se on Jumalalle rakkaiden, armon varassa elävien uskovien joukko, jonka rakentamisessa Sinua tarvitaan! Oman luonnollisen perheen ohella seurakunta on tarkoitettu tyydyttämään myös ihmisen jo paratiisissa ilmi tullutta yhteisöllisyyden kaipausta: seurakuntayh-teys tarjoaa tien yksinäisyyden tunteen voittamiseen keskinäisen välittämisen, huolenpidon ja palvelun ilmapiirissä. Etsi rukoillen johdatusta tällaisen kristittyjen yhteyden löytymiseksi!

Hänessä (Jeesuksessa) tekin rakennutte yhdessä muiden kanssa Jumalan asumukseksi Hengessä. Rukoilen, että te … voisitte yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittää, mitä on leveys, pituus, korkeus ja syvyys, ja oppia tun-temaan Kristuksen rakkauden (EFES 2:22; 3:17-19).

Muistan itse varsin hyvin yhteyden syntymisen hengellisen kotini veljiin ja sisariin. Seurakunnan keskellä kokemani juhlallinen astuminen kasteen hautaan, ensimmäinen ehtoollisateria, ensi maistiaiset Hengen vaikutuksista ja rukousvastauksista olivat niitä hengelliseen lapsuuteeni kuuluvia askelmerkkejä, jotka osaltaan vakuuttivat Jumalan läsnäoloa elämässäni. Kotiseurakuntani kes-kellä opettelin keskustelemaan Isän kanssa rukouksessa ja siellä aloin ymmärtää sanan väärentämättömän maidon merkityksen hengellisen nälkäni tyydyttämisessä.¹⁰⁾ Tuolloin minusta joskus tuntui jopa siltä, että kaikki se helläsydäminen hoiva ja palvelu, johon seurakuntani sekä luonnollisin kyvyin että Hengen lahjoin oli varustettu, oli tarkoitettu yksinomaan minua varten. Siinä toteutui erinomaisesti seuraava sanan perusmalli uudestisyntyneen lapsen vastaanottamisessa seurakuntaperheeseen:

Hoivatkaa toinen toistanne, niin kuin Kristuskin on teidät hoivaansa ottanut. Olkoon kukin meistä lähim-mäiselleen mieliksi hänen parhaaksensa, että hän rakentuisi (ROOM 15:2,7; PR 1938). Olimme teidän keskuu-dessanne lempeitä kuin imettävä äiti, joka hoivaa lap-siaan (1 TESS 2:7).

Rikkinäisenä ihmisenä tarvitsin tuonkaltaista yhteisöllisyyttä. Omalla kohdallani tosin rakkauden vastaanottamisessa oli myös haasteita. Melko ankaran ja tunneköyhän kotikasvatuksen saa-neena en aluksi oivaltanut Taivaallisen Isän armollista suhdetta lapseensa oikein. Vikoilin herkästi itseäni ja ponnistelin säi-lyttääkseni suoritteilla Isän hyväksynnän. Tarvitsin ja etsin usein Hänen syliään, josta luulin aina välillä pudonneeni pois. Nopeita näkyviä "pyhitystuloksia" tavoittelevan herätyskristillisyyden kes-kellä totuus pysyvästi lunastetusta asemastani (käsitelty aikai-semmin sivulla A4) ja varmuus vanhurskaan polun vähittäi-sestä kirkastumisesta (edellisellä sivulla B1) näyttivät kovin hitaasti uudistavan mieltäni.

Olin lähtökohtaisesti itsetunnoltani heikko, itseäni häpeävä ja ihmisarka nuori. Minua vaivasi heti sodan jälkeen syntyneelle sukupolvelle ominainen henkinen etäisyys rintamalta palanneeseen isään. Se oli kehittänyt mieleeni kuvan itsestä irrallisena, arvot-tomana ja riittämättömänä. Isän läsnäolon ikävässä yritin täyttää vajaata tunneakkuani valheellisilla keinoilla lohdutuksen ja arvostuksen hankkimiseksi. Ne eivät kuitenkaan auttaneet minua itseni hyväksymisessä eivätkä hylkäämisen tunteiden selvittämi-sessä. Nämä vaikeuteni olivat painaneet elämääni sen jäljen, että en osannut käsitellä rakentavasti pahaa oloani enkä ihmissuhteissa puhjenneita ristiriitatilanteita.

Tällaiseen taustaltaan karuhkoon nuoruuteeni oli yllättäen tun-keutunut ihmeellinen valo. Kouluuni nimittäin oli saapunut uskon-non lehtoriksi Lapin evankelista Ester Saulio ^a), jolla oli taito rohkeasti kylvää evankeliumin siementä oppilaittensa sydämen maaperään. Hänen oppituntiensa aikana sisimmässäni oli roi-hahtanut palamaan uskon liekki. Sen seurauksena erään juma-lanpalveluksen päätyttyä Rovaniemen kirkossa Ester-opettaja sai siunata minut ikuiselle matkalle Jeesuksen kanssa. Kun sitten lukioaikana löysin koulukavereitteni johdattamana hen-gellisen kodin Nokialla ja myöhemmin opiskelukaupungissani Turussa, pääsi sisäinen eheytymiseni voimistumaan seurakunnan yhteydessä.

Herra Jeesus ei sallinut lepattavan liekkinsä sammua säröillä olevassa lampussaan. Savenvalajan tavoin Hän alkoi sanansa ja Henkensä kautta hoitamaan sitä määrätietoisesti kohti sydän-päivän tavoitettaan.¹¹⁾ Vuosien mittaan tielleni johdatettiin viisaita hengellisiä paimenia, mm. Aaro Kanninen, Usko Piikki-lä, Väinö Heikkilä ja Allan Penttinen. Heidän isällisessä, sielunhoidollisesti kannustavassa ohjauksessa sain vahvistua sekä uskossa, opissa ja seurakunnan palvelutehtävissä että minä-kuvaltani. Aivan erityisen kiitoksen väärän häpeän tunteeni sulattamisessa ansaitsee kuitenkin parhain apuni, rakastava ja tasapainoinen puolisoni. Sain hänet pysyväksi matkakumppa-nikseni Kotkan seurakuntani nuorista kiertäessäni Kymenlaaksoa hengellisen kokousteltan kanssa vuosina 1979-81. 

Pienin mutta vakain vedoin alkoi sydämeni lihatauluun (henkeeni ja mieleeni) Herran Hengen piirtämänä hahmottua oikea kuva Jumalan lapsen osastani sellaisena kuin Isä sen näkee. Kirjoitin siitä itselleni muistutukseksi jopa alla olevan huo-neentaulunkin, seitsemän kohdan lupauspatterin, jota pyrin sil-mäilemään päivittäin.¹²⁾ Toivon että se rohkaisee Sinuakin näke-mään ihanan asemasi, kuinka Kristuksessa olet armon ja ian-kaikkisuuden täysi perillinen monista keskeneräisyyden tunnoistasi huolimatta. Oikea käsitys asemasta Jumalan lapsena luo vahvan (ja oikeastaan välttämättömän) perustuksen hengellisen kas-vun seuraavalle vaiheelle.