B2  Sanan valossa

 

Sinä, Herra, olet minun lamppuniHerra valaisee minun pimey-teni. Herran Henki puhunut minulle ja Hänen sanansa on minun kielelläni. (2 SAM 22:29; 23:2; PR 38). Sinun sanasi on jalkojeni lamppu ja valo minun polullani (PS 119:105). Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana (KOL 3:16).

Evankelista Johannes kutsuu Herraa Jeesusta lihaan tulleeksi Sanak-si ja uutta elämää Hänessä ihmisten valoksi.1) Jeesus itse valaisee pimeän sydämemme, henkemme ja mielemme. Uudestisyntymisessä synnyimme valon lapsiksi, vaeltamaan Kristuksessa ja Hänen Henkensä avaaman kirjoitetun sanan valkeudessa.2) Jumalan sana on jalko-jemme lamppu valaisten kulkuamme. Sanan lupaukset ja neuvot muo-dostavat kuin peräkkäisen sarjan majakoiden valonlähteitä, joiden varassa me etenemme. Se viitoittaa meille ainoan luotettavan väylän kotisatamaan maailman mereltä, jonka kuohuva pimeys ympärillämme on täynnä karikoita. Kuinka osuvasti apostoli Pietari kuvaakaan Jumalan ilmoituksen, Raamatun, merkitystä:

Niin on nyt meille profeetallinen sana entistäkin lujempi, ja te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin niin kuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti syttyy teidän sydämis-sänne (2 PIET 1:19).

 

Aivan ensimmäiseksi tuon sanan lampun avulla voimme paikantaa uu-den asemamme. Aamuruskon hämärä alkaa totisesti valjeta sydämis-sämme, kun meille selviää, keitä lunastuksen perusteella olemme Kristuksessa. Toiseksi sanan valossa erotamme päämäärämme ja sen, kuinka pitkälle olemme edenneet Jumalan suunnittelemalla rei-tillä. Evankelista Johannes valottaa identiteettimme vahvistumista Kris-tuksessa kolmessa kehitysvaiheessa (1 JOH 2:14):

   a)  Isän rakastamina lapsina,

   b)  Pojan vapaiksi lunastamina nuorukaisina ja

   c)  Hengessä vaeltavina aikuisina kristittyinä.

Kun seuraavilla sivuilla perehdymme Jumalan työhön meissä näiden kolmen kasvuvaiheen avulla, on hyvä tiedostaa, että vaiheet eivät riipu kristityn fyysisestä iästä eivätkä ne ole erillisiä (peräkkäisiä), vaan kukin edeltävä vaihe on aina mukana myös seuraavassa. 

s                         

 

A3.1 Isän rakastamina lapsina

 

Minä kirjoitin teille, lapset, sillä te olette oppineet tuntemaan Isän (1 JOH 2: 14). Katsokaa, millaista rakkautta Isä on meille osoitta-nut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi, joita me olemmekin (1 JOH 3:1).

Hengellisen lapsuuden kasvutavoitteena on oppia tuntemaan Jumala armollisena Taivaallisena Isänä. Se on kaiken hengellisen kasvun edellytys ja peruskokemus. En voi koskaan unohtaa omia varhaisvuosiani Kristuksessa ihanana vierihoidon aikana, jolloin Jumala aivan erityisellä tavalla antoi maistaa läheisyyttään ja johdatustaan. Herran lamppu sisimmässäni lehahtaa sitä vapaammin loistamaan, mitä syvemmin tie-dostan olevani Isän ehdoitta rakastama lapsi, Hänen läsnäolonsa, huolenpitonsa ja viisaan kasvatustyönsä keskipisteessä. Tämä pysyvä totuus on sanan ja Hengen mitä siunaavin vakuutus kaikille kris-tityille, varsinkin vastasyntyneille!

 

Hyvin korostuneella tavalla evankeliumit tuovat esille Jeesuksen suh-teen Isän kanssa. Alusta alkaen Jeesuksen mielen täytti varmuus asemasta Isän rakastamana Poikana, läheisyydestä ja ykseydestä Isän kanssa:

Jeesus vastasi heille (vanhemmilleen): ”Ettekö tienneet, että Minun pitää olla Isäni huoneessa (LUUK 2:49)?” Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on Minun rakas Poikani. johon minä olen mieltynyt (MATT 3:17).” Jeesus sanoi: ”Isä rakastaa Poikaa … . Hän, joka on Minut lähettänyt, on Minun kanssani. Hän ei ole jättänyt Minua yksin. Minä ja Isä olemme yhtä.” (JOH 5:20; 8:29; 10:30)

Ennen poistumistaan maanpäällisestä elämästä Jeesus jätti opetuslap-silleen ikuisena perintönä lohduttavan lupauksen:

Isä itse rakastaa teitä (JOH 16:27).

Jeesus halusi näin rohkaista läheisiään omistamaan uskossa saman lujan aseman Isän yhteydessä kuin Hänellä itsellään oli Poikana. Kun Jeesus sitten ylösnousemuksensa jälkeen puhalsi Hengen opetuslasten lamppui-hin, saivat he sisimpäänsä myös Lohduttajan vahvistamaan tämän lap-sioikeuden.3)

Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu. Te olette saaneet lapseuden Hengen, jossa me huudamme: ”Abba! Isä!” Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lap-sia. (ROOM 5:5; 8:15-16)

 

Vasta kun uskossa opimme lepäämään tässä lapsen osassamme häilyvistä tunteistamme ja olosuhteistamme, kokemistamme kolhuista ja kompasteluistamme huolimatta, pääsee Taivaallisen Isän rakkaus esteet-tä hoitamaan niitä mustelmia, joita entinen elämä – langennut kasvu-ympäristömme ja omat valintamme - on meihin aiheuttanut. Isän rakkaus vahvistaa itsetuntoamme terveeksi ja tahtoamme oikeaan. Yhdessä Sanan totuuden kanssa se lääkitsee parhaiten menneisyydessä mieleemme syntyneitä haavoja. Sen voimasta alkaa paranemisemme esimerkiksi herkkyydestä väärään syyllisyyteen, häpeään, pelkoihin ja ihmismielipiteisiin sekä arvottomuuden ja hylkäämisen tunteisiin.4) Lupa-us näiden tunnevaurioiden eheytymisestä sisältyy Jeesuksen lunastus-työn valtaviin seurauksiin:

Hänen haavojensa kautta teidät on parannettu (1 PIET 2:24). Sinun haavasi Minä kasvatan umpeen, Minä parannan sinun vammasi, sanoo Herra (JER 30:17). Sinä rohkaisit minua, ja minun sieluni sai voiman (PS 138:3).

 

Sisäisen paranemisen pohja ja perusta on siinä, että Isän sylihoidossa alkaa vääristynyt kuva itsestä vähitellen korjautua oikeaksi.  

Olen Hänen silmissään kokonaan hyväksytty ja pyhä, täysin puhdas, arvokas ja ainutlaatuinen persoonallisuus, jonka elämää ja iankaikkisuutta varten Hän on laatinut parhaan mahdollisen suunnitelman.5)

 

Raamatun mukaan tämä Jumalan lapsen identiteetti on ollut varattuna meille Kristuksessa jo etukäteen.6) Niinpä meidän ei enää tarvitse mitenkään miellyttää Isää ansaitaksemme tai säilyttääksemme lapseu-temme. Toisaalta myöskään lankeamisemme Jumalan tahdon vastaiseen rikkomukseen ei riistä meiltä pois Hänen armoaan ja lapsioikeuttamme. Elämämme aikana hyvinkin monella tavalla syntyneet ja vaihtelevat käsityksemme ja kokemuksemme itsestämme tai Jumalasta eivät vaikuta lainkaan asemaamme. Taivaallinen Isä on ottanut vastuun sisäisestä paranemisestamme, opettamisestamme ja kasvattamisestamme. Eikö ole mahtava lähtökohta uudelle elämälle siinä, ettei kukaan tai mikään voi erottaa meitä Hänen rakkaudestaan!7)

 

Vaikka suhteemme Jumalaan Isänä muotoutuu hyvin henkilökohtaiseksi ja ilmenee ulospäin yksilöllisellä tavalla, haluaa Hän osoittaa meille rakkauttaan ja huolenpitoaan erityisesti seurakuntaperheensä keskel-lä ja kautta. Uudestisyntyneiden Jumalan lasten muodostamaa maail-manlaajuista seurakuntaa Raamattu kutsuu Kristuksen ruumiiksi. Kristus itse on tuon ruumiin Pää, ja me olemme sen eläviä, toisillemme läheisiä ja tärkeitä, vaikkakin tehtäviltämme erilaisia jäseniä.8) Jumala on tarkoittanut seurakuntayhteyden lastensa kasvamisen ja oman ilmesty-misensä paikaksi.9) Olen varma, että Hän on Sinullekin, hyvä lukijani, varannut sopivanlaisen hengellisen kodin kasvualustaksi – ja jalustaksi kauttasi loistavalle Herran lampulle. Tuollainen yhteisö ei välttämättä näyttäydy inhimillisesti katsoen täydellisenä, mutta se on Jumalalle rak-kaiden, armon varassa elävien uskovien joukko, jonka rakentamisessa Sinua tarvitaan! Oman luonnollisen perheen ohella seurakunta on tar-koitettu tyydyttämään myös ihmisen jo paratiisissa ilmi tullutta yhtei-söllisyyden kaipausta: seurakuntayhteys tarjoaa tien yksinäisyyden tun-teen voittamiseen keskinäisen välittämisen, huolenpidon ja palvelun ilmapiirissä. Etsi rukoillen johdatusta tällaisen kristittyjen yhteyden löy-tymiseksi!

Hänessä (Jeesuksessa) tekin rakennutte yhdessä muiden kanssa Jumalan asumukseksi Hengessä. Rukoilen, että te … voisit-te yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittää, mitä on leveys, pituus, korkeus ja syvyys, ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkau-den (EFES 2:22; 3:17-19).

 

Muistan itse varsin hyvin yhteyden syntymisen hengellisen kotini veljiin ja sisariin. Seurakunnan keskellä kokemani juhlallinen astuminen kasteen hautaan, ensimmäinen ehtoollisateria, ensi maistiaiset Hengen vai-kutuksista ja rukousvastauksista olivat niitä hengelliseen lapsuuteeni kuuluvia askelmerkkejä, jotka osaltaan vakuuttivat Jumalan läsnäoloa elämässäni. Kotiseurakuntani keskellä opettelin keskustelemaan Isän kanssa rukouksessa ja siellä aloin ymmärtää sanan väärentämättömän maidon merkityksen hengellisen nälkäni tyydyttämisessä.10) Tuolloin minusta joskus tuntui jopa siltä, että kaikki se helläsydäminen hoiva ja palvelu, johon seurakuntani sekä luonnollisin kyvyin että Hengen lahjoin oli varustettu, oli tarkoitettu yksinomaan minua varten. Siinä toteutui erinomaisesti seuraava sanan perusmalli uudestisyntyneen lap-sen vastaanottamisessa seurakuntaperheeseen:

Hoivatkaa toinen toistanne, niin kuin Kristuskin on teidät hoivaansa ottanut. Olkoon kukin meistä lähimmäiselleen mieliksi hänen par-haaksensa, että hän rakentuisi (ROOM 15:2,7; PR 1938). Olimme teidän keskuudessanne lempeitä kuin imettävä äiti, joka hoivaa lapsiaan (1 TESS 2:7).

 

Omalla kohdallani tosin rakkauden vastaanottamisessa oli myös haas-teita. Melko ankaran ja tunneköyhän kotikasvatuksen saaneena en aluksi oivaltanut Taivaallisen Isän armollista suhdetta lapseensa oikein. Vikoilin herkästi itseäni ja ponnistelin säilyttääkseni suoritteilla Isän hyväk-synnän. Tarvitsin ja etsin usein Hänen syliään, josta luulin aina välillä pudonneeni pois. Nopeita näkyviä "pyhitystuloksia" tavoittelevan herä-tyskristillisyyden keskellä totuus pysyvästi lunastetusta asemastani (käsi-telty aikaisemmin sivulla A4) ja varmuus vanhurskaan polun vähittäi-sestä kirkastumisesta (edellisellä sivulla B1) näyttivät kovin hitaasti uudistavan mieltäni. Olin lähtökohtaisesti itsetunnoltani heikko, itseäni häpeävä ja ihmisarka nuori. Minua vaivasi heti sodan jälkeen syntyneelle sukupolvelle ominainen henkinen etäisyys rintamalta palanneeseen isään, mikä oli kehittänyt mieleeni kuvan itsestä irrallisenaarvot-tomana ja riittämättömänä. Isän läsnäolon ikävässä yritin täyttää vajaata tunneakkuani valheellisilla keinoilla lohdutuksen ja arvostuksen hankkimiseksi. Ne eivät kuitenkaan auttaneet minua itseni hyväksy-misessä eivätkä hylkäämisen tunteiden selvittämisessä. Nämä vaikeuteni olivat painaneet elämääni sen jäljen, että en osannut käsitellä raken-tavasti pahaa oloani enkä ihmissuhteissa puhjenneita ristiriitatilanteita.

 

Tällaiseen taustaltaan karuhkoon nuoruuteeni oli yllättäen tunkeutunut ihmeellinen valo. Kouluuni nimittäin oli saapunut uskonnon lehtoriksi Lapin evankelista Ester Saulio a), jolla oli taito rohkeasti kylvää evan-keliumin siementä oppilaittensa sydämen maaperään. Hänen oppitun-tiensa aikana sisimmässäni oli roihahtanut palamaan uskon liekki. Sen seurauksena erään jumalanpalveluksen päätyttyä Rovaniemen kirkos-sa Ester-opettaja sai siunata minut ikuiselle matkalle Jeesuksen kanssa. Kun sitten lukioaikana löysin koulukavereitteni johdattamana hengellisen kodin Nokialla ja myöhemmin opiskelukaupungissani Turus-sa, pääsi sisäinen eheytymiseni voimistumaan seurakunnan yhteydessä.

 

Herra Jeesus ei sallinut lepattavan liekkinsä sammua säröillä olevassa lampussaan. Savenvalajan tavoin Hän alkoi sanansa ja Henkensä kautta hoitamaan sitä määrätietoisesti kohti sydänpäivän tavoitettaan.11) Vuo-sien mittaan tielleni johdatettiin viisaita hengellisiä paimenia, mm. Aaro KanninenUsko PiikkiläVäinö Heikkilä ja Allan Penttinen, joiden isällisessä, sielunhoidollisesti kannustavassa ohjauksessa sain vahvistua sekä uskossa, opissa ja seurakunnan palvelutehtävissä että minäku-valtani. Aivan erityisen kiitoksen väärän häpeän tunteeni sulattamisessa ansaitsee kuitenkin parhain apuni, rakastava ja tasapainoinen puoliso-ni. Sain hänet pysyväksi matkakumppanikseni Kotkan seurakunnan nuo-rista kiertäessäni Kymenlaaksoa hengellisen kokousteltan kanssa vuosina 1979-81. 

 

Pienin mutta vakain vedoin alkoi sydämeni lihatauluun (henkeeni ja mieleeni) Herran Hengen piirtämänä hahmottua oikea kuva Jumalan lapsen osastani sellaisena kuin Isä sen näkee. Kirjoitin siitä itselleni muistutukseksi jopa oheisen huoneentaulunkin, seitsemän kohdan lupa-uspatterin, jota pyrin silmäilemään päivittäin.12) Toivon että se rohkaisee Sinuakin näkemään ihanan asemasi, kuinka Kristuksessa olet armon ja iankaikkisuuden täysi perillinen monista keskeneräisyyden tunnoistasi huolimatta. Oikea käsitys asemasta Jumalan lapsena luo vahvan (ja oikeastaan välttämättömän) perustuksen hengellisen kasvun seuraavalle vaiheelle.