D 1.4  Sielullisuus seurakunnassa 

                                                                                                                          13.8.2025

 

Sanaa sielu (kreik. psyke) käytetään UT:ssa useissa eri merkityksissä. Sen sijaan laatusana sielullinen (psyki-kos) esiintyy elävän ihmisen toimintaan liittyen vain kah-dessa tilanteessa. Ensiksi sillä kuvataan kyvyttömyyttä Hengen välittämien asioiden vastaanottamiseen ja ym-märtämiseen.

 

Sielullinen ihminen (kreik. psykikos antropos; engl. the natural man, KJV 72) ei ota vastaan sitä, mikä on Jumalan Hengestä, sillä se on hänelle hullutusta, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska sitä on tutkittava hengellisesti (1 KOR 2:14).

 

Sielullinen ihminen tarkoittaa tässä luonnollista, uudes-tisyntymätöntä ihmistä vailla Jumalan Henkeä. Käänty-mättömänä hän elää pelkästään luonnollisen ymmärryk-sen, aistien, tunteiden, inhimillisen tiedon ja oman tahdon ohjaamana. Koska hänen henki-sielu-ruumis-olemuksensa syvin osa, henki, on kuollut, hän kokee hengelliseen to-dellisuuteen kuuluvat asiat vieraina. Sen vuoksi esimer-kiksi sanoma rististä on hänelle hullutusta (1 KOR 1:18).

 

Toiseksi Raamattu käyttää ilmaisua sielullinen myös epä-sopua ja hajaannusta seurakunnassa aiheuttavan uskovan toiminnasta. Ellei sielullisuuden vaaraa olisi uskovien yhteydessä, miksi Jaakobin kirje neuvoo vaka-vasti: 

 

Kuka teistä on viisas ja ymmärtäväinen? Näyttäköön hän tekonsa hyvällä vaelluksellaan, viisaasti ja sävyisästi. Mutta jos teillä on sydämessänne katkera kiivaus tai riitaisuus, älkää kerskailko ja valehdelko totuutta vastaan. Sellainen ei ole ylhäältä tulevaa viisautta, vaan maallista, sielullista, riivaajien viisautta (psykikos sophia). Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdasta, sitten rauhaisaa, lempeää, taipuisaa, se on täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä. Se on tasapuolinen ja teeskentelemätön. (JAAK 3:13-17)

 

Uskovan ihmisen sisäinen elämä muodostuu sielun (mie-len eli psyykeen) ja hengen yhteistoiminnasta. Mieli on ajattelun, tunteiden ja tahtoelämän keskus; henki puo-lestaan jumalallisen elämän lähde, Jumalan Hengen asuinsija. Hengellisen kristityn hengen kautta Kristuk-sen elämä saa hallita hänen mielensä liikkeitä, ajatus-maailmaa, reaktioita, puhetta ja motiiveja. Hän rakentaa seurakuntaa veljiä ja sisaria kunnioittaen (ROOM 12:10). 

 

Ihmisinä olemme kaikki erilaisia sellaisilta olemuspuolil-tamme, joista käytämme arkikielessä nimityksiä tempera-mentti, sielunrakenne, luonne ja persoonallisuus. Jumala on "kutonut" meidät alunperin hyvin yksilöllisiksi ja kas-vuympäristö yhdessä Herran Hengen kanssa on jatkanut muovaamistamme sellaisiksi kuin nyt olemme (PS 139: 13-15). Rikas tunne-elämä, voimakas tahto, luovuus, empatiakyky, nopea äly ja analyyttinen ajattelu Jumalan käyttöön pyhitettyinä ovat siunaukseksi seurakunnalle. Sen sijaan ihmismielen pyrkimys, jonka vaikuttimena on "katkera kiivaus ja riitaisuus", on JAAK 3:13-17 mu-kaan sielullisuutta. Mieli ei toimi silloin hengen alai-suudessa.

 

Seurakunnan keskellä sielullisuus huokuu helposti kuul-tavaksi sanoina, jotka eivät edusta "ylhäältä tulevan viisauden" mukaista rauhaisan hengen hallitsemaa sä-vyisää, lempeää ja taipuisaa mielenlaatua. Uskovan oma luonnollinen "sielunvoima" on siinä riistäytynyt pois Hengen hallinnasta. Hän ei toimi Kristuksen levosta ja rauhasta käsin yhteisöä rakentaen vaan omaa tahtoa ja päämääriä etsien kiihkeiden tunteiden ajamana.  

 

Valvomattomassa seurakunnassa sielullisuuden hedelmät saattavat kypsyä ankariksi lihan teoiksi: keskinäiseksi riitelyksi ja vikoiluksi, kerskailuksi, valehteluksi, juoruami-seksi, puoluemielisyydeksi, sananpalvelijoiden ja kaitsijoi-den (vanhinten) väärämieliseksi arvostelemiseksi, ylpeäk-si taipumattomuudeksi ja sanan totuuden vastustami-seksi. Ei ole sen vuoksi ihme, että tällaista sielullisuutta kutsutaan myös "riivaajien viisaudeksi" (JAAK 3:15). 

 

Erityisesti viimeisen ajan seurakuntaa JUUD 18-19 va-roittaa Hengen mieltä vailla olevista, sielullisuuden val-taamista pilkkajista (vrt. 2 PIET 3:3). Heidän kylvä-mänsä epäsopu ja epäusko jumalattomuuden ja väärän opetuksen muodossa tulee aiheuttamaan valvomattomis-sa kristityissä hajaannusta ja eksymistä Herran tulon edellä: 

 

Viimeisenä aikana tulee pilkkaajia, jotka elävät jumalat-tomien himojensa mukaan. Juuri nämä saavat aikaan hajaannusta. He ovat sielullisia (psykikos). Henkeä heillä ei ole. Mutta te, rakkaani, rakentakaa itseänne pyhimmän uskonne perustukselle ja rukoilkaa Pyhässä Hengessä. (JUUD 18-20)

 

Kuten huomaamme, seurakunnan osalta Raamattu rajaa sielullisuuden hyvin kapea-alaiseksi häiriötilaksi. Kaik-ki mielen ääri-ilmiöt seurakunnassa eivät suinkaan ole sanan tarkoittamaa sielullisuutta. Menneisyytemme on saattanut jättää mieleemme vammoja (traumoja), joiden vuoksi tunteiden ja mielipiteiden ilmaisemisemme yli-päätään on vajavaista. Toisaalta tapamme ilmaista tun-teitamme tai puolustaa näkemyksiämme voi olla hyvinkin räiskyvää ja rohkeaa. Näissä tilanteissa ei välttämättä ole kyse taipumattomasta sielullisesta kiivaudesta. Ei myös-kään siinä, että havaitsemme oman mielialamme nopeasti heilahtavan kiitoksen kukkuloilta alakuloisuuden alhoihin (tai päinvastoin). Riitaisaa sielullista käyttäytymistä ei ole sekään, että keskustellessamme olemme eri mieltä asioista, tai että ymmärrämme (tulkitsemme) sanaa eri tavalla kuin muut. Nuoren uskovan innokkuudesta tai kypsymättömyydestä johtuvia ajattelun ja tunne-elämän tilapäisiä ylityöntejäkään en luokittelisi sielullisuudeksi, joka JAAK 3:13-17 mukaan on enemmän sydämen kuolettamatonta katkeruutta. Myöskään harjaantumatto-muus armolahjan käyttämisessä esimerkiksi siten, että erehdymme liittämään profetoimiseemme omia ajatuk-siamme, ei täytä Raamatun tarkoittaman sielullisuuden määritelmää (kiivautta, riitaisuutta, epäsopua). Sisäisen paranemisen, mielen uudistumisen, lihallisuutemme kuo-lettamisen ja pyhityselämän suhteen olemme kaikki keskeneräisiä ja jatkuvasti Hengen armollisesta työstä riippuvaisia.

 

Sielullisuuden tunnusmerkkinä seurakunnassa voidaan pitää siis "sydämen katkeraa kiivautta", joka ilmenee vuo-rovaikutuksessa toisten kanssa. Sielullisen ihmisen omat päämäärät ja niihin liittyvät tunteet eivät ole Hengen hallinnassa. Kristuksen sävyisän ja armollisen mielen-laadun sijaan suitsematon lihan mieli tulivuoren lailla purkaa epäsovun ja toran laavaa seurakunnan keskelle. Vanhimmiston tehtävä on silloin voimakkaasti ja ajoissa puuttua riitaisan kehityksen katkaisemiseen.